Helsingin Seudun Piirin Maanpuolustusnaisten syyskokousta edeltäväksi alustuksen pitäjäksi saatiin tänä vuonna Urlus-säätiön toimitusjohtaja Matti Piiroinen. Hänen esityksensä avasi Helsingin Suojeluskuntatalon historiaa ansiokkaan monipuolisesti niin arkistolähteisiin, suulliseen perimätietoon kuin säätiön pitkäaikaisiin asiakirjoihin pohjautuvalla kokonaisuudella.
Jo esityksen alussa Piiroinen muistutti, ettei talon tarina ole ollut suoraviivainen:
Tämä talo ei syntynyt helpolla. Ja juuri siksi se on niin tärkeä.
Alku 1930-luvulla – tonttitaistelu ja kunnianhimoinen visio
1930-luvun alussa Helsingin suojeluskunnat toimivat hajallaan eikä yhteistä keskusrakennusta ollut. Ajatus omasta talosta nousi esiin paitsi käytännön tarpeesta, myös halusta tehdä toiminta näkyväksi pääkaupungissa.
Tontin saaminen oli kuitenkin vaikeaa. Piiroinen totesi tilanteen olleen poliittisesti hyvin virittynyttä:
Kaupunki ei ollut innostunut antamaan tonttia ennen kuin sosiaalidemokraatit hakivat tonttia itselleen Hakaniemestä. Silloin suojeluskuntaherrat ymmärsivät, että nyt pitää toimia.
Vuonna 1931 tontti saatiin lopulta Töölöstä, Hesperian puiston laidalta. Paikka oli näkyvä, arvokas ja kaupunkikuvallisesti merkittävä.
Suunnittelukilpailu ja taidokas ratkaisu
Rakennuksesta järjestetty suunnittelukilpailu oli aikansa huomattava tapahtuma, ja ehdotuksia saatiin runsaasti. Voittajaksi valittiin arkkitehti Toivo Jäntti, jonka suunnitelma yhdisti funktionaalisuutta ja monumentaalista edustavuutta.
Jäntin suunnitelmassa rakennus oli paitsi käytännöllinen, myös selvästi kaupunkia kohottava kokonaisuus. Kustannukset nousivat nopeasti, mutta hanke eteni siitä huolimatta.
Aina kun haluttiin rakentaa jotain, ensimmäinen kommentti oli: ”liian kallis”, kertoi Piiroinen.
Rakentaminen sodan keskellä vaati lujaa tahtoa
Työt aloitettiin syksyllä 1939. Talvisota syttyi kuitenkin muutamaa viikkoa myöhemmin, ja ammattirakentajat lähtivät joukolla rintamalle. Rakennusmaa kärsi myös materiaalipulasta.
Työtä edistettiin ripeästi kaikesta huolimatta. Piiroisen mukaan työmaalla toimi sodan aikana parhaimmillaan lähes 900 miestä aina haavoittuneista alaikäisiin, mikä kertoo poikkeuksellisen suuresta mittakaavasta ja yhteisestä sitoutumisesta.
Valmistuessaan vuonna 1941 talo oli teknisesti edistyksellinen: seitsemän hissiä, automaattinen keskuspuhelinjärjestelmä, keskitetty lämmitystekniikka ja aikakaudelle harvinainen autohalli.
Helmikuussa 1944 suurpommitukset ulottuivat Hesperian alueelle, mutta rakennus selvisi ilman merkittäviä vaurioita.
Vuosi 1944 – Lääperin rohkea ja kiireinen operaatio pelasti talon
Piiroisen esityksen dramaattisin jakso käsitteli sodan päättymisvuotta 1944, jolloin Suomen poliittinen tilanne muuttui nopeasti.
Toisen maailmansodan voittajavaltioita edustanut Valvontakomissio vaati sodan Neuvostoliittoa vastaan hävinneen Suomen suojeluskuntien lakkauttamista ja niiden omaisuuden siirtämistä valtiolle.
Helsingin Suojeluskuntatalo olisi tämän myötä menettänyt itsenäisen omistuksensa. Keskeiseksi pelastajahahmoksi nousi kuitenkin everstiluutnantti Veikko Lääperi, Helsingin sotilasläänin komentaja ja suojeluskuntapiirin päällikkö.
Piiroinen painotti tilanteen vaatimaa etenemisen kiireellisyyttä:
Lääperi tiesi, että jos emme toimi heti, talo menetetään.
Lääperi kokosikin 44 suojeluskuntaa kahden vuorokauden aikana, järjesti kiireelliset kokoukset, valitutti edustajat ja laati kauppakirjan, joka vietiin maistraattiin yön aikana. Asiakirjat hyväksyttiin, ja talo siirtyi säätiömalliseen omistukseen ennen valvontakomission toimia.
He tiesivät, että jokainen paperi tullaan tutkimaan suurennuslasilla. Siksi kaiken piti olla täsmälleen sääntöjen mukaista, kehui Piiroinen taitavaa asianhoitoa.
Toimenpiteet pelastivat talon ja mahdollistivat sen myöhemmän käytön vapaaehtoisen maanpuolustuksen hyväksi. Lääperi toimi sodan jälkeen Urlus-säätiön isännöitsijänä ja asui talossa pitkään.
Sodan jälkeiset vuosikymmenet – asuinrakennuksesta yhteiskunnalliseksi keskukseksi
Sodan jälkeen Helsingin Suojeluskuntatalo oli elävä yhteisö. Rakennuksessa oli 37 asuntoa asukkainaan veteraaneja, järjestötoimijoita ja säätiön työntekijöitä perheineen.
1950–60-luvuilla talossa toimi myös tunnettu Ravintola Motti, josta tuli kulttuurinen kohtaamispaikka. Piiroisen mukaan Motti oli paikka, jossa syötiin, keskusteltiin – ja jossa valmisteltiin valtiovierailujen menuja.
1970-luvulla asuinkerroksia muutettiin liikehuoneistoiksi. Urlus-säätiö järjesti pois muuttaville vuokralaisille korvaavat asunnot, mikä kuvastaa säätiön sosiaalista vastuunkantoa.
Talo tänään – kokonaisturvallisuuden järjestöjen ja työn keskus
Nykyään Suojeluskuntatalo toimii monipuolisena järjestötalona. Sen tiloissa toimii useita vapaaehtoisen maanpuolustuksen, kokonaisturvallisuuden ja nuorisotyön organisaatioita sekä erilaisia kansalaisjärjestöjä.
Rakennuksen kokous- ja koulutustilat ovat aktiivisessa käytössä, ja talon vuokralaisyhteisö muodostaa verkoston, jossa toimijat ovat tiiviissä yhteistyössä. Piiroisen sanoin:
Järjestöt toimivat täällä lähellä toisiaan – se tekee yhteistyöstä luontevaa ja kuluista kohtuullisia.
Urlus-säätiön visio Suojeluskuntatalon tulevaisuudesta – pitkäjänteistä kehittämistä
Urlus-säätiö vastaa talon ylläpidosta ja kehittämisestä. Säätiön painopisteitä ovat lasten ja nuorten harrastus- ja kasvatustoiminnan tukeminen, vapaaehtoisen maanpuolustuskoulutuksen vahvistaminen sekä rakennuksen pitkäjänteinen kehittäminen kaavamuutosten mahdollistamissa rajoissa.
Piiroinen tiivisti hyvin säätiön johtaman Helsingin Suojeluskuntatalon tulevaisuusvision sanomalla:
Meidän täytyy kunnioittaa historiaa – mutta samalla rakentaa jotain, joka palvelee tulevaisuutta. Tämä talo on ollut osa Suomen historiaa. Nyt sen pitää olla osa Suomen tulevaisuutta.
Suojeluskuntatoiminta Suomessa (1918–1944)
Syntyi 1917 turvaamaan juuri itsenäistyneen Suomen eduskunnan ja hallituksen säilyminen punaisten aseellista kapinaa vastaan. Sisällissodassa suojeluskunnat olivat Suomen laillinen armeija ja punakaartilaiset punakapinallisia. Toiminta sisällissodan jälkeen:
- Sotilaallinen koulutus: Suojeluskunnat tarjosivat sotilaallista koulutusta jäsenilleen.
- Reservinä toimiminen: Järjestö toimi Puolustusvoimien reservinä ja oli laillisen armeijan tukena. Rinnalla toimi Lottasvärd.
- Maallinen ja henkinen kasvatus: Järjestö edisti maanpuolustustahtoa ja kansalaiskuntoa monipuolisen urheilu-, valistus- ja kulttuuritoiminnan avulla.
- Sisäisen järjestyksen ylläpito: Suojeluskunnat auttoivat tarvittaessa järjestysviranomaisia.
Lakkautettiin 1944 valvontakomission määräyksestä.
Suojeluskuntatalojen verkosto
Rakennettu 1918–44 noin 260–300 taloa. Jäljellä noin 120–150. Käyttötarkoitukset vaihtelevat: kulttuuritalot, kokoustilat, varikot, museot. Keskeisiä säilyneitä rakennuksia:
- Helsinki (1941, Toivo Jäntti) – suurin ja teknisesti edistynein
- Oulu (1931, Alvar Aalto) – funktionalismin varhainen mestarityö
- Kuopio, Tampere, Lahti, Pori – edelleen kulttuuri- ja yhdistyskäytössä
Teksti ja kuvat: Nina Lundahl
